Moi. Mä olen Alyssa Kamira, tällä hetkellä 17 vuotta. Kerron teille ensin elämästäni alkaen seitsemän vuotta sitten maaliskuun 23. päivästä, jolloin elämästäni tuli yhtä helvettiä. Ei se ennenkään kummosta ollu, mut se päivä pilas mun elämän.
No, se oli tavallinen viileähkö kevätaamu. Tökin tulta ja koetin saada sisälle vähän lämpöä. Me ollaan niin samperin köyhiä, että tuskin ruokaa saadaan. Talo lahoo käsiin ja seinät on ihan homeessa. Huoneissa on vain vanhoja kamoja, jotka tuskin toimii. Talossa on tasan yks sänky, sekin niin rikki että varmaan kohta rysähtää. Mä saan nukkua paikatulla sohvalla, joka nitisee ja natisee ihan vitusti. En mä koskaan valittanu, vaikka huone oli tunkkainen ja haisi homeelle ja kaljalle, koska huoneessa oli kaljatynnyri. En mä uskaltanu. Sitte sinä päivänä mä olin vahtimassa tulta. Kuulin makuuhuoneesta ääniä. Iskä sano "Tuus tänne hani... Pidetään vähä hauskaa..." Sitte äiti kiljas. Kuulin sängyn narahtavan, kun joku nousi ylös. "Älä koske muhun! Pidä saastaiset pettävät kätesi poissa minusta!" Sitten isä alkoi huutaa. En saanut sanoista selvää, mutta tajusin että hän haukkui äitiä. Sitten kuulin kamalan läiskähdyksen. Äiti löi isää kasvoille. Juoksin hädissäni ovelle ja kurkistin sisään. Isä seisoi hämmästyneen näköisenä edessään äiti voitonriemuisen näköisenä. Isä kosketti poskeaan siihen, mihin äiti oli lyönyt - ja löi takaisin. Hän löi suoraan äidin poskelle, ja äiti kaatui maahan. Isä katsoi inhoten äitiä, joka nousi polvilleen silmistä valuen kyyneleitä ja poski punaisena. "Sä oot oikea lutka. Mä en halua olla missään tekemisissä sun kanssa. Mä lähden Alyssan kanssa pois, jää sä saastaisine miesystävinesi tänne, vittu." se sanoi ja äiti nousi ylös salamannopeasti. "Mene vain, petturi." se sihisi kasvot turvonneina. "En mä sitä pikku huoraa olisi edes halunnut. Pidä omasi, saatana sentään." Sitten äiti naurahti kuivakasti. "Mutta ethän sinä voi tietää, onko hän sinun. Olenhan oikea lutka, mistäs sen tietää, kenen narttupenska se on." Silloin mä halusin itkeä. Parkua silmäni punaseks ja huutaa äidille, miten se voi sanoa niin. Mutta mä en itkeny. Mä juoksin huoneeseeni, laitoin oven kiinni ja aloin ommella ompelukoneella. Niin mä aina tein, kun mulla oli huono olo. Mä kuulin, kuinka isä huus äidille. Ne meni olohuoneeseen, sen rämäsen takan eteen. Mä kuulin isän huutavan "Jos sä oot sitä mieltä, niin saatana ala vetää! Sua ei tarvita täällä, kun sun 'narttupenskas' ei edes oo sun!" Sitten äidin itkuinen ääni sanoi kylmästi "Selvä, toivottavasti löydät jonkun lutkan petiäsi lämmittämään täksi illaksi, kun et saa enää mua..." Silloin isä karjaisi "Ulos!" ja näin pienestä ikkunasta, kuinka se juoksi pihaa pitkin ja kiljui jotain. Mutta mä en halunnu kuulla. Mä en halunnu kuulla enää mitään enää ikinä. Mun vanhemmat oli eronnu. Millää ei ollu enää mitää vitun väliä.
